Jonkin sortin treenipostaus

Olen kirjoittanut tähän blogiin jonkin verran mielen hyvinvoinnista, voimasta ja rentoudesta. Nyt on fyysisen hyvänolon vuoro. Tästä puolesta en olekaan tainnut aikaisemmin kirjoitella, eikä syytä huoleen jatkossakaan, treeniblogin pitämiseen olen aivan liian laiska tapaus. Tässä kuitenkin hieman treenailuaiheista postausta vaihtelun vuoksi.

Jotta ihminen voisi hyvin, sen pitää pitää huolta sekä mielestään, että ruumiistaan. Olen lapsesta asti ollut kova liikkumaan. Olen ratsastanut, pyöräillyt, hypännyt pituutta ja korkeutta, juossut, pelannut pesäpalloa jne jne. Kilpailuhenkisenä osassa noista lajeista kilpaillutkin vähän. Itseasiassa kaikissa muissa paitsi pyöräilyssä. Aikuisiällä, tarkemmin silloin kun muutin Pohjanmaalle ja sain ajokortin, liikunnalliset aktiviteetit jäivät pitkälti pois ratsastusta lukuunottamatta.

Lapsuudestani minulla on hyvin eläviä muistoja mummolan autotallissa olleesta punttisalista. Muistan kaikki ne kirkkaanväriset painokiekot, kiiltävät tangot, papan painonnostovyön ja hämyisen tunnelman. En tietenkään saanut koskea mihinkään, koska olin niin pieni, mutta joskus (mummolta salaa tietenkin) pappa antoi minun esimerkiksi nostaa penkistä. Tietenkään en pienenä tyttönä olisi jaksanut oikeasti nostaa edes tankoa, mutta pappa auttoi. Ne ovat hyviä ja lämpimiä muistoja.

Niinpä kun sitten pistin nenäni ensimmäisen kerran kuntosalin ovesta sisään, tunsin oloni kodikkaaksi. Käytännössä jäin välittömästi koukkuun. Valitettavasti olen onnistunut loukkaamaan itseni (hevosten kanssa useimmiten) niin, etten ole saanut kunnollisia ja ehjiä treeniputkia alle niin paljon kuin olisin halunnut. Nyt on kuitenkin taas hyvä flow menossa ja treenit kulkee. Kesäkunto (mikä se edes on?) on saavutettu jo aikapäiviä sitten ja nyt treenataan siksi, koska se on kivaa. Minun mieleni lepää salilla.

Viikonloppuna, kuten jo aiemmin mainitsinkin, kävin kotikonnuilla ja sain matkamuistoksi reissulta ison salkullisen papereita: Isoisäni, joka aikanaan oli voimannostaja/kehonrakentaja, sekä sittemmin myös valmentaja, kaikki treeniohjeet ja -ohjelmat. Olen lueskellut niitä nyt silmät kiiluen ja suunnitellut ohjelmani lähestulkoon uudestaan. Ihan tasan tarkkaan en oikeastaan mitään noista ohjelmista lähde suorittamaan, koska en kuitenkaan ole kilpaileva voimannostaja tai kehonrakentaja, enkä edes pyrkimässä siihen, mutta silti ne tiedot ovat kullanarvoisia. Papalta saatujen ohjeiden mukaan olen toki treenannut tähänkin asti. (Huvittavaa sinänsä, että sama mies opetti minut aikanaan myös kävelemään korkokengillä.) Vissiin jonkinmoinen sukuvika tuo painojen viehätys. Samasta verestä on peräisin myös innostus valokuvaukseen, sillä myös sitä pappani on nuorena harrastanut ahkerasti (tämän sain kuulla vasta ihan hiljattain).

On se jännä miten veri onkaan joskus vettä sakeampaa ja samat intressit siirtyy sukupolvelta toiselle. Minulle, samoin kuin papallekin, sali on pakopaikka omasta mielestä. Siellä ei ole mitään huolia eikä murheita, koska ajatukset täytyy täyttää sillä mitä olet tekemässä. Olen vakaasti sitä mieltä, että puolet salitreenistä tapahtuu oikeasti pään sisäpuolella. Jos mieli ja lihakset eivät tee yhteistyötä, homma menee pieleen eikä tulosta tule. Siinäkin siis minulle mieleinen haaste. Kuinka maksimoida mielen ja kehon voima ja rentous treeneissä?

Loppuun vielä kuvakooste tämän päivän salikarkeloista. Nostin jopa penkistäkin ekan kerran ihan oikeasti. Harjoitukset (tälläkin osa-alueella) jatkuvat. Katsotaan mihin päädytään. Kuvista kiitos treenikaverilleni Veralle.

Neiti reenailee. Sangen totista touhua...

F*ck this shit...

"Going to Wonderland"
(mallina: Leena)

...I'm going to Wonderland!

No en nyt ihan, mutta kotiseudulle suuntaan huomenna pitkästä aikaa kuitenkin. Tämä reissu tulee hyvään väliin, sillä nyt tarvitsen lomaa omasta elämästäni. Pieni rentoutuminen mutsin lihapatojen ääressä tekee taatusti hyvää mielelle (joskaan ei välttämättä vartalolle), puhumattakaan saunatuokiosta ihanan ystävän kanssa. Odotan jo innolla.

Pitähäähän hoodit pystyssä blogimaailmassa ja myöskin irl.

Puhtaampaa

"Purity"

Se, mitä pyöritämme mielessämme vaikuttaa yllättävän paljon siihen kuinka voimme, ihan siis fyysisestikin. Nyt, kun olen tietoisesti, ja aktiivisesti, pyrkinyt puhdistamaan omaa päänsisäistä maailmaani kaikista negatiivisista myrkyistä (tällä saastan määrällä tämä kaatopaikka on pitkä prosessi), olen huomannut kuinka paljon synkät ja ikävät asiat väsyttävät. Suoraan sanottuna uuvun suuresti jos minun täytyy suuttua, harmistua, huolestua tai muuten ajatella negatiivisesti. Vihan tunteesta saan jopa päänsäryn.

Positiivisena ja pirteänä jaksan paljon enemmän. Jaksan töissä paremmin, salilla käynti maistuu entistä mukavammalta, ratsastus on kivempaa ja myös kuvaaminen sujuu saumattomammin. Elämässäni olevat hyvät asiat tekevät minusta tehokkaamman. Pieni mielenpuhdistus on vaikuttanut uskomattoman paljon fyysiseen kuntoon ja jaksamiseen. Vaikka eihän siitä toisaalta pitäisi edes yllättyä. Jos mieli on raskas ja väsynyt, miten kroppa, joka kuitenkin on aivojemme ohjaama, voisi jaksaa mitään? Niin, ei se jaksakaan. Siitä syntyy helposti loputon kierre: "ei jaksa, ei pysty, ei huvita, ei kykene". Tästä taas seuraa lisää ikäviä mietteitä saastuttamaan ennestään raskasta mieltä.

En pysty sanoin kuvailemaan kuinka helpottavalta tämä puhdistusoperaatio tuntuu. Se tuntuu vähän siltä niinkuin aivot olisivat olleet rankalla dietillä ja kuntokuurilla. Aikomuksena onkin jatkaa tätä niin pitkälle kuin mahdollista vaikkei minusta varmasti ihan täysin positiivisuuden perikuvaa koskaan saakaan, olen siihen liian itsekriittinen ja tietyllä tavalla täydellisyyden tavoitteluun taipuvainen. Yritän kuitenkin myös jakaa tätä positiivista asennetta ja ajattelutapaa esimerkiksi kuvatessani, töissä (sori työkaverit, ihan kaikella rakkaudella siis...), ihmissuhteissa jne jne. Minusta on ihanaa kun saan esimerkiksi kuvattavani tuntemaan olonsa hyväksi, kauniiksi ja itsevarmaksi. Unohtamaan kaiken sen negatiivisen mitä malli on mahdollisesti itsestään ajatellut. Jos voin sitten vielä osan siitä tilasta täyttää edes yhdellä positiivisella ajatuksella pidempiaikaisesti, olen onnistunut.

Ihastuttava ja kaunis Rahil toimi tämän postauksen kuvauksen mallina. Kuvaidea oli pyörinyt mielessäni jo hyvän aikaa ja onnettomien sattumusten vuoksi se pystyttiin ottamaan vasta viime perjantaina. Kun sitten vihdoin päästiin asian äärelle, tämä kuvaus oli juuri omiaan positiivisen mielen ja ajattelun ylläpitämiseksi. Homma sujui kuin rasvattu eikä aikaa tarvinnut turhaan tuhlailla. Kuvausflow oli niin hyvä, että minusta tuntui välillä siltä kuin malli olisi lukenut ajatuksiani. Kiitokset Rahilille jälleen kerran!

P.S. Duunikavereiden mietteitä minun jutuistani voinee selvittää hivenen tämä biisi joka minulle linkattiin tänään. Siis tämäkin, tottakai, kaikella rakkaudella. (Ehkä asiaan saattaa vaikuttaa minun uusi maanantaiaamulauseeni: "Jee! Kohta on taas viikonloppu!") Osui ja upposi. =D

Just like a gothic girl

 "Just like a gothic girl
Lost in the darken world"

~Gothic Gilr - the 69 Eyes~

Perjantaina meillä oli Leenan kanssa pienet ja tehokkaat, sekä astetta gootimmat, kuvaukset. Sain ilokseni huomata, että olen lakannut jännittämästä uusia kuvattavia, tai sitten se johtui vain Leenan ihanasta ja pirtsakasta asenteesta. Yhtäkaikki, meillä oli hauskaa ja kuvat saatiin suhteellisen sutjakkaasti purkkiin.


Kun tein näitä kuvia, huomasin suhtautuvani niihin aivan eri tavalla kuin muihin kuviin mitä olen tehnyt. On hirveän vaikeaa selittää, mutta tutkin kuvia toisin ja jopa hieman tavoistani poiketen ihastelin niitä. Yleensä en sillätavoin katsele kuviani ainakaan tekovaiheessa, silloin minä suoritan. Nyt minusta kuitenkin tuntui että teen jotain kaunista, siis sellaista joka liikuttaa minun omaa sieluani. Huomasin myös, jälleen kerran, kaipaavani mustia hiuksiani.

En voi sille mitään, mutta minun esteettistä silmääni hivelee "vanha kunnon goottityyli". Tiedättehän. Mustaa, pitsiä, mustaa, röyhelöä, mustaa, korsetteja, mustaa, liehuvia helmoja, mustaa, hopeakoruja, mustaa... Sanoinko jo, että mustaa? Synkkää, mutta naisellista. Tässä pikkugoottikohtauksessa menin myös tilaamaan itselleni uuden kesämekon, joka on niin söpö, etten ehkä kestä. Kai se on niin, että gootti on gootti vaikka voissa paistaisi tai tukan värjäisi... Myöskään onnellisuus ei näytä olevan este sisäiselle (ja ulkoisellekin) pikkugootille. Näytänhän luonnostaankin ihan yrittämättä riittävän surulliselta synkistelyyn.

Ystäväni Milla tuossa kysyi minulta nämä kuvat nähtyään, että olenko edes ottanut aikaisemmin muista tällaisia "oikeita goottikuvia" kuin itsestäni. Piti ihan miettiä. Enpä taida olla ottanut. Pitäisi varmaan. Missä kaikki gootit on? Kaikkea muuta on kyllä tullut kuvattua. Pitäisi varmaan kuvata enemmän synkistelyä mielenvirkistämiseksi. (Tässä lauseessa pettää pahasti logiikka, mutta olkoon.)

Kiitokset Leenalle malleilusta ja hauskasta perjantai-illasta. Otetaanpa joskus uusiksi. Lisää kuvia ihanasta Leenasta tulee mahdollisesti sopivien postausten yhteydessä.

Onko se sen arvoista?

Tästä...

...tähän...

...on kovin lyhyt matka.

"Onko rikos rakastua, toiselle antautua?

Siltä välillä tuntuu

Tiedän ettei kahleet kestä,
ei kalteritkaan estä
jos sä päätät lähtee"

 ~ Suvi Teräsniska - Onko rikos rakastua ~

Kevät on selvästikin saapunut. Sen huomaa siitä, että näiden päivien kuumimmat puheenaiheet tuntuvat liittyvän niinsanotusti sydämen asioihin. Kaikilla joko lentää ajatus jossain vaaleanpunaisissa maailmoissa, tai sitten meneillään on joku megaluokan kriisi. Yhtä kaikki, rakkaus on tapetilla, tavalla tai toisella.

On siis lienee luonnollista, että olen itsekin asialle jokusen ajatuksen uhrannut. Olen miettinyt sitä, mikä on rakkauden hinta. Opin jo nuorena, että kauneimmatkin tarinat päättyvät kipeisiin kyyneliin, tavalla tai toisella. Mitä syvemmin kiinnyt, sitä lujemmin se sattuu. Rakkauden hintana on aina suru.

Onko siinä siis mitään järkeä? Onko järkeä antaa sydämensä, sielunsa ja pahimmassa tapauksessa mielensä toiselle, tietäen kuinka pahoin se toinen voi niitä kohdella tai tietäen sen toisen ottavan ne mukaansa aikanaan? Onko viisasta asettaa itsensä täysin tietoisesti alttiiksi tuskalle? Ovatko ne pienet täydellisen onnen hetket sen arvoisia?

Vaikeita kysymyksiä, mutta, ah, niin yksinkertaisia vastauksia. On. Se on sen arvoista. Ehdottomasti.

(Yllä olevissa kuvissa mallina kaunis Ella, joka suoriutui esimerkillisesti minun hiuksiani ennalta harmaannuttaneesta testailushootista. Kiitos mukavasta seurasta ja rautaisesta kärsivällisyydestä.)